Kerron työelämässä uusille tuttavuuksille mun neurologisesta poikkeavuudesta oikeastaan aika nopeasti. Se johtuu siitä, että en jaksa kohtuutonta maskaamisen taakkaa, vaan sen pitää olla kohtuullisella tasolla, jotta kynttilä ei pala molemmista päistä. 

Liian monta kertaa siinä on nimittäin käynyt juuri niin, ennen kuin tulin koko asian kanssa kaapista ulos hieman yli kolme vuotta sitten. En ole katunut päätöstä ainuttakaan kertaa! Enemmänkin päinvastoin. Olen hämmästellyt sitä, miten helppoa se lopulta oli, ja kuinka paljon olen saanut asiasta hyvää palautetta, negatiivisen palautteen sijaan. 

Saan viikoittain Linkkarissa inboxiini kommenttia blogistani. Olen iloinen, että se on saanut näkyvyyttä, sillä tietoisuus neurodiversiteetistä ja nepsyjen äänen esiinsaaminen on mulle ensisijaisen tärkeää. Tiedän, että liian moni ei saa asian suhteen ääntään kuuluviin, ja haluaisi sanoa paljon siitä, minkälaisena kokee työelämän ja sen kuormittavuuden. 

Tiedän myös, että moni haluaisi olla paljon mieluummin nepsy kuin vain pelkkä “outo”

Se on yksi vittumaisimmista asioista, kun on kaapissa: olla se työyhteisön outolintu. Itsellä, kun on taustaa luovalta alalta mainostoimistopuolella, niin jopa siellä laaja-alaisesti neurologisesti poikkeava saa aikamoisen friikkiviitan päällensä, vaikka ilmapiiriä hehkutetaankin avoimeksi. Se on avoin pitkälti neurotyypillisten maailmassa. En halua liikaa yleistää, ja toivon todella, että nykypäivänä asenne olisi toisenlainen. Puhun omista kokemuksistani.

Saamani palautteet ovat hyvin liikuttavia. Raskainta on kuulla nepsyjen puhuvan omasta “vammastaan”, joka tuntuu olevan enemmän taakka kuin supervoima. Me elämme yhteiskunnassa, jossa neurodiversiteetti ei vielä ole kaikille tuttua. Vaikka tällaisissa piirteissä ei ole mitään hävettävää, moni joutuu piilottelemaan osaa persoonastaan peläten ymmärtämättömyyttä, syrjintää tai jopa kiusaamista. Itse olen päässyt työelämässä pois negatiivisesta ajatuskehästä, jossa koen olevani vääränlainen, koska olen laaja-alaisesti neurologisesti poikkeava. 

Tiedän ikuisesti olevani sosiaalisesti “puupää”

Se tarkoittaa, että pääsen sosiaalisilta taidoiltani korkeintaan tyydyttävälle tasolle, jos mitta-asteikkoon kuuluvat kaikki ihmiset. Teen parhaani, mutta se ei ikinä riitä enempään kuin valtaosan mielestä tyydyttävään suoritukseen. Ja olen sen kanssa sinut. Kun olen asiasta avoin, se auttaa ja vähentää stressiä, koska ei tarvitse täysin ylittää omaa kapasiteettiaan, ja voin olla enemmän oma itseni. Ajoittain muistuttelen tietyistä neurologisista haasteista töissä, jos ne ihmetyttävät tai tuovat haasteita, mutta en häpeä niitä. 

Kun aloitin uudessa työssäni, kerroin heti ensimmäisessä työhaastattelussa neurologisista piirteistäni. Kyllä! Vastaanotto oli hyvä, enkä sitä etukäteen epäillytkään. Suurin osa fiksuista ihmisistä ymmärtää tämänkaltaiset haasteet, ja ihminen on myös työntekijänä NIIN PALJON ENEMMÄN kuin oma neurologiansa. Luotan kykyihini, omaan osaamiseeni ja myös neurologisiin supervoimiin, jotka elävät minussa vahvana. Voin olla työssäni oma itseni.

Melkoista spedeilyä Linkedin-postauksessani 😬

Mieleeni on jäänyt eräs tapaus, joka sattui noin kuukausi sitten, kun tein kahden minuutin videon custom-gpt:den luomisesta. Videossa oli poikkeuksellisen kovan luokan lisäarvoa, ja sain jopa palautetta, että se oli silmiäavaava. Kuitenkin, eräs henkilö koki asiakseen voivansa kommentoida sosiaalisen vuorovaikutukseni tasoa pilkkaamalla sitä julkisesti. 

Pohjustan sen verran, että mainitsin ja kehuin juuri olevani sosiaalisesti “puupää” ja pääseväni sosiaalisessa vuorovaikuttamisessa perinteisessä arvo-asteikossa vain tyydyttävälle tasolle. Eräs henkilö oli laskenut videoltani, kuinka toistan kahden minuutin aikana 33 kertaa “niinku” ja ajatteli olevansa nokkela, kun nostaa asian esiin julkisesti. Tietämättä asian taustaa, jonka kerroin mielelläni. Kun hän kuuli, että kyse on neurologisista haasteista, hän poisti kommenttinsa nopeasti. Pelkäsi varmasti tulevansa julkisesti “canceloiduksi”. Kiusaaminen, kun on valtaosan mielestä onneksi väärin.

Jätin Linkedin-postaukseeni muistoksi oman kommenttini, jossa kerroin tapahtuneesta ilman henkilön nimeltämainitsemista, Kerroin myös, että aion tehdä tulevaisuudessa aivan yhtä “häröjä videoita”, sillä saan niistä pääosin kannustavaa palautetta.

On kuitenkin aika spedeä toimintaa, että jonkun huomio kiinnittyi pelkästään siihen, kuinka monta kertaa toistin yksittäistä sanaa. Hän oli omistautunut kuuntelemaan videon vielä uudestaan, laskeakseen tiettyjen sanojen kokonaismäärän, jolla sitten halusi “nolata” minut julkisesti. Onneksi olkoon arvoisa “niinku-kommentoija”, sillä todellisuudessa nolasit vain itsesi, etkä minua. Tämä tapaus muistuttaa siitä, kuinka paljon meillä on vielä työtä asenteiden muuttamiseksi.

Meidän täytyy antaa tilaa erilaisille tavoille olla ja toimia

Jokainen maneeri, täytesana tai tapa viestiä on osa kokonaisuutta, joka tekee meistä ainutlaatuisia. Minua motivoi jatkaa näiden asioiden esille tuomista, koska jokainen kiitosviesti ja jokainen rohkaiseva tarina kertoo, että olemme menossa oikeaan suuntaan. Haluan olla mukana luomassa maailmaa, jossa kenenkään ei tarvitse jäädä kaappiin neuroepätyypillisyytensä suhteen. Meidän on uskallettava olla avoimia – koska avoimuus voi muuttaa paitsi yksilön elämän, myös työyhteisön ja laajemmin koko yhteiskunnan.

Työelämä ei tarvitse vain yhdenmukaisuutta, vaan myös niitä, jotka ajattelevat eri tavalla.

P.S.

Olen huomannut, että ihmiset ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä, kun heille kertoo omasta neurologisesta poikkeavuudestaan. Sille “outoudelle” löytyy selitys. Se lisää ymmärrystä ja heijastuu takaisin hyvänä energiana. Iso osa ihmisistä kyllä suhtautuu asiaan positiivisin mielin. Se on hienoa.